Kevät tulee, aurinko paistaa, huono omatunto kolkuttelee, pitäisi mennä ulos nauttimaan säästä. Kesällä pitäisi varata aikaa vain itselleen ja olla, mennä mökille ja lukea kirjoja riippumatossa. Syksyn tullen pitäisi liikkua enemmän, ottaa itseään oikein kunnolla niskasta kiinni ja saada niitä tuloksia salilla. Kohtapa se onkin jo joulu ja pitäisi ehtiä kilot sulatella ennen kuin joulun suklaat ja kinkut tuovat uudet tilalle. Niin ja jouluhan on rauhoittumisen aikaa, pitäisi viettää enemmän aikaa perheen kanssa ja käydä vaikka yhdessä elokuvissa. Pitäisi ja pitäisi, sitten kun on aikaa…

Liian usein huomaan miettiväni asioita, joita haluaisin tehdä, mutta en juuri nyt, sillä juuri tällä hetkellä ”minulla ei ole aikaa”. Tästä seuraa ns. huono omatunto, sillä pitäisi varata enemmän aikaa niille asioille, mistä oikeasti nautin. Onko tämä tuttu tunne?

Viime viikonloppuna päätimme mieheni kanssa toteuttaa yhden näistä kuuluisista sitten kun… -jutuista. Ajatuksena oli siis lähteä pienelle päiväpatikalle Sipoonkorven kansallispuistoon Fiskträsketin polulle, joka oli helppokulkuista edetä ja pituudeltaan 4,6km. Siis juuri sopivaa kevyeen kävelyyn ja maisemien ihailuun. Lähdimme matkaan aamupäivästä ja kokonaisuudessaan lenkkiin meni aikaa noin kolme tuntia. Toisin sanoen, lähdettiin syömään lounas ulos auringonpaisteeseen ja tultiin takaisin.

20180506_122454

Paluumatkalla kotiin mietin, kuinka mukavaa oli käydä vähän ulkoilemassa, nauttia raikkaasta ilmasta ja kevään tulosta. Tätä PITÄÄ tehdä useammin! Tähän PITÄÄ oikeasti varata aikaa, eikä vain haaveilla. Samalla mieleen muistui myös se, ettei aina tarvitse mennä sata lasissa. Aina ei tarvitse lähteä Lappiin asti vaeltamaan kokeakseen elämyksiä tai päästäkseen stressiä pakoon. Usein pieni irtautuminen vain lyhyeksikin aikaa riittää. Tätä ajatusta voi hyödyntää moneen muuhunkin pitäisi -projektiin. Jos lukisinkin lempikirjaani muutaman sivun eteenpäin joka päivä. Aikaa ei siis tarvitsisi varat kuin kymmenisen minuuttia kerralla. Tai entäpä se monen liikkujan ongelma: pitäisi venytellä enemmän. Jospa aloittaisikin viidestä minuutista kerrallaan?

Helposti tulee ajateltua, että jos ei voi tehdä kunnolla, ei kannata edes aloittaa. Monesti jää siis se vähäinenkin tekemättä, vaikka sille vähälle se tämänhetkinen aika riittäisi mainiosti. Vaikka edistysaskel olisikin pieni, on se aina silti eteenpäin. Jos haluat päästä johonkin päämäärään ja sinulla on kaksi vaihtoehtoa: 1) jään paikoilleni 2) otan askeleen eteenpäin, kumman valitset? Miksi siis emme hyödyntäisi tätä ajatusta myös silloin, kun meillä ”ei ole aikaa”?

Mitä sinä olet pitkään pohtinut tekeväsi? Entä jos sen aika olisikin nyt tänään?

Aurinkoista torstaita toivotellen,

Ronja

 

P.S. Tässä mun arjen elämys patikkareissun päätteeksi. Annetaan ympäristön yllättää jatkossakin, pidetään silmät auki ja katse ylhäällä!

20180506_130503

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s